Thaimaalainen saksalaisessa Wehrmachtissa

Olen vuosia etsinyt kirjaa, joka valaisi Thaimaan toisen maailmansodan historian yhtä kiehtovimmista sivuista. Kannessa on kuva saksalaisen upseerista Wehrmacht erehtymättömillä aasialaisilla kasvonpiirteillä. Tämä kirja sisältää muistelmat Wicha Thitwatista (1917-1977), thaimaalaisesta, joka palveli Saksan armeijan riveissä tämän konfliktin aikana. Wehrmacht oli palvellut.

Vuonna 1936 hän oli ilmoittautunut sotilasakatemiaan Bangkokissa, ja kaksi vuotta myöhemmin tämä upseeriksi pyrkivä lähetettiin yhdessä toisen opiskelijatoverinsa kanssa Belgiaan opiskelemaan sotilasviestintäjärjestelmiä Brysselin sotakouluun. Yllättynyt Saksan hyökkäyksestä toukokuussa 1940, hän ei voinut heti palata Thaimaahan ja minulle epäselvistä syistä hän yhtäkkiä ilmestyi muutamaa kuukautta myöhemmin saksalaiseen sotakouluun. Sinänsä tämä ei ollut niin outoa, koska jo 19-luvun lopulla^e luvulla kuningas Chulalongkornin pyynnöstä thaimaalaisia ​​upseeriehdokkaita lähetettiin eurooppalaisiin sotakouluihin jatkokoulutukseen. Ei kuitenkaan ole selvää, oliko hänen mukanaan Brysseliin lähetetty maanmiehensä myös lähtenyt Saksaan.

Kuten mainittiin, Wicha Thitwat aloitti opinnot sotaakatemiassa Berliinissä, mutta alle vuotta myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoisesti funker tai radiohoitaja 29^e Panssarikenadieri-divisioona saksalaisesta Wehrmacht. Muutama kuukausi palkkaamisen jälkeen hänet siirrettiin 3^e Panssarikenadieri-divisioona. Todennäköisesti tämä tapahtui Thaimaan hallituksen tuolloin – hiljaisella – suostumuksella, koska loppujen lopuksi hän ei ollut vain Thaimaan kansalainen, vaan myös Thaimaan pyrkivä upseeri ja vastuullinen sellaisenaan…

Alkuvuodesta 1942 hän muuntui yksiköksi, joka tuli tunnetuksi nimellä Itäpataljoona 43. Saksan komennossa oleva yksikkö muodostui yksinomaan aasialaisten kanssa: Ainakin 300 japanilaista oli osa tätä yksikköä. Loogista, sillä Japani oli ollut Saksan liittolainen vuodesta 1938 lähtien. Suurin osa näistä nousevan auringon maasta kotoisin olevista sotilaista oli sodan puhjettua Saksan eri sotaakatemioiden opiskelijoita, ja he värväytyivät vapaaehtoisesti. Japanilaisten jalanjäljissä seuraa myös useita satoja Mantšuriasta tulleita korealaisia ​​ja mongoleja. Korea oli ollut Japanin miehittämä vuodesta 1909 ja Mantsuria vuodesta 1931.

Yksi tämän jo omituisen yhtenäisyyden oudoista puolista oli se, että Itäpataljoona 43 useita kymmeniä kiinalaisia ​​palveli myös. He olivat ehdokkaita Kiinan kansallismielisen armeijan upseereiksi Kuomintang jotka koulutettiin Saksassa ennen sotaa. Heidän joukossaan oli Kiinan valtionpäämiehen Chiang Kai-shekin poika. Kuomintang oli taistellut vuodesta 1936 lähtien japanilaisia ​​vastaan, jotka olivat vallanneet suuren osan Kiinasta. Nyt he taistelivat siinä rinta rinnan Itäpataljoona 43. Toinen erikoisjoukko koostui muutamista indonesialaisista, jotka Japanin maansa miehityksen ja siihen liittyvän Alankomaiden siirtomaahallinnon romahtamisen jälkeen uskoivat voivansa tehdä osansa tekemällä satunnaisia ​​töitä miehittäjälle. Luultavasti japanilaisten välityksen ansiosta nämä Sukarnon seuraajat päätyivät saksalaiseen univormuun.

Tämän yksikön loput miehet olivat aasialaisia, jotka oli vangittu puna-armeijan riveissä ja värvätty sotavankileireiltä. Vaikka useimmat näistä entisistä sotavangeista palasivat myöhemmin omaan, etnisesti koostuvaan itämaansa Pataljoonat päätyisi. Esimerkiksi kirgiseille, kalmoekeille ja ossetialaisille oli yksiköitä. Itäpataljoona 43 oli käytössä vuoden 1943 puolivälistä lähtien puna-armeijaa vastaan ​​ja taistelussa Saksan armeijan takaosassa toimivia partisaaneja vastaan. Kirjan puuttuessa en voi sanoa juurikaan Whoa Thitwatin urasta, mutta hän on saattanut päätyä upseeriksi, koska ainakin yhdessä valokuvassa hänellä on ns.Führerbewerber', virkailijaehdokas. Joka tapauksessa hän selvisi sodasta ja palattuaan Thaimaahan hänestä tuli Thaimaan armeijan eversti. XNUMX-luvulla Whoa Thitwat oli Thaimaan sotilasavustaja, joka lähetettiin peräkkäin Thaimaan suurlähetystöihin Tanskassa, Norjassa ja Islannissa.

Whoa Thitwatin mukaan useita kymmeniä thaimaalaisia ​​palveli Saksan armeijassa toisen maailmansodan aikana. Ennen kuin saan käsiini hänen kirjansa, olen löytänyt vain yhden toisen, ja sitten hän oli vielä "sekalaista" alkuperää. Lucien Kemaratin äiti oli ranskalainen, hänen isänsä oli thaimaalainen Isaanista, joka luultavasti saapui silloiseen Indokiinaan välipysäkin kautta. la douce Ranska oli eksynyt. Melkein heti sen jälkeen, kun suurin osa Ranskasta oli miehitetty, silloin 18-vuotias Kemarat yritti ilmoittautua Waffen SS:ään sodan vapaaehtoiseksi. Hänen ehdokkuutensa hylättiin rodullisin perustein, joten vuonna 1941 hän osallistui Legion Volontaire Français (LVF), ranskalaisten yhteistyökumppaneiden luoma vapaaehtoinen legioona työskentelemään Wehrmacht taistelemaan itärintamalla. LVF:n riveissä oli paljon vähemmän tiukkoja ehtoja ja hän sai heti luvan feldharmay laittaa vaakunan päälle. Hänestä tuli alun perin tiedustelija, mutta hänestä tuli lopulta MG:n raskaan konekiväärin ensimmäinen ampuja

42. Kemarat haavoittui ja joutui Neuvostoliiton sotavankiin alkuvuodesta 1943, mutta onnistui pakenemaan ja liittymään takaisin yksikköönsä. Kesällä 1943 LVF muutettiin 'Sturmbrigade Frankreich' ja se liitettiin Waffen SS:ään, jossa tästä yksiköstä tulisi pahamaineinen Waffen SS Panzergrenadier Division 'Charlemagne', joka yhdessä hollantilaisten, norjalaisten ja tanskalaisten SS-vapaaehtoisten kanssa kuoli vuonna 1945 viimeiseen mieheen Valtakunnan kanslia puolustaa Berliinissä.

Panzergrenadieri Kemarat, joka lopulta päätyi Waffen SS:ään, määrättiin 10:een^e (panssarintorjunta) yritys Jalkaväkirykmentti Nro 58. Saksalaiset tarvitsivat kanuunanruokaa ja aasialainen veri ei ilmeisesti ollut enää este Waffen SS:lle. Hän selviytyi ankarista ilmatorjuntataisteluista Ukrainassa, Pomeraniassa ja Oderissa. Useiden satojen eloonjääneiden kanssa Jalkaväkirykmentti nro 58 hän yritti paeta Tanskaan, mutta 2. toukokuuta 1945 tämä yksikkö antautui briteille. Ei ole selvää, vangittiinko Lucien Kemarat vai pakeniko hän siviilivaatteissa. On varmaa, että hän palasi Ranskaan sodan jälkeen. Vanhan toverini, normannin sotahistorioitsija Jean Mabiren mukaan hän oli elossa ainakin 2000-luvun alkuun asti ja oli vuosina 1973-1974 osallistunut kirjansa kirjoittamiseen.La Division Charlemagne: les combats des SS français en Poméranie'....